Meiluksen niskat nytkähtivät, kun jeeppi
äkkiä pysähtyi keskelle metsää. Etuikkunasta näkyi vilkkaasti edes takaisin
steppaileva levottoman oloinen musta mies, joka huitoi hillittömästi käsillään
ja selosti suu vaahdossa. No mitä
helvettiä nyt sitten? Afrikkakin on mukana sodassa? Vai onko tämä kenties joku
neukkujen juoni? Upseerit astuivat ulos autosta ja Meilus seurasi heti
heidän kintereillään. Hän työntyi kalliissa tuulipuvussaan kaikkien ohi
valmiina johtamaan joukkoja. Hänhän
tätä sotaa kuitenkin johti, marsalkka Arja.
“Mita te teha minu mailla, mita te teha
minu kusi???” musta mies kiljui. Vai että
sinun mailla, Meiluksen kattila kiehui. Kyllä
nämä on MINUN maitani. Minä sentään johdan tätä kaupunkia. Tätä maata. Tätä
SOTAA.
“Te aja minu kusi kumo”, mies selosti
kiihtyneesti huitoen edelleen käsillään.
“Te tallo kusi maaha, te survo kusi, te
lintta kusi, te pila kusi! Nyt ei haiso ihmiste koti joulukusi, ei haiso kusi,
haiso kusi nuuuuuuh !!!”
“Haista itse kusi, senkin
nigeerisolttu!”, Meilus kiihtyi. “Ja lopeta se steppaaminen, se ei hämää minun
kaltaistani kokenutta taistelijaa yhtään!”
Takapenkin upseerit katselivat
hämmästyneinä toisiaan.
“SA TALLO MINU KUSI, SA AJA MINE KUSI
PAI VITTUKS, MINE EI SA KUSI MYYTY!”
“Painu sinä VIT….”, Meilus ehti käydä kristillisnigeerin
kurkkuun kiinni, mutta upseerit ehtivät väliin.
“Tässä on nyt ehkä tapahtunut pienen
pieni väärinkäsitys…”, toinen upseereista aloitti, mutta Meilus keskeytti hänet
jo alkuunsa.
“Pistä homo konttiin. Hän on sotavanki!”
“M-mtäh?”
“Kuulit oikein, pistä vihollissolttu konttiin
ja sitten mentiin. Tässähän myöhästytään vielä sieltä erittäin tärkeästä tapaamisesta, erittäin tärkeästä paikasta”,
Meilusta huoletti.
“Arja VON Mannerheim täten ilmoittaa,
että tästä hetkestä eteenpäin sinä nigeerismies olet Suomen valtion sotavanki!”
hän jyrähti miehelle. Sotaura ei
sittenkään ole yhtään hassumpaa. Ah, mitä valtaa! Mitä etuuksia! Mitä kalliin
konjakin patinoimia erittäin tärkeitä istuntoja! Mitä tuulipukumallistoja!
“Mikäs se on miehen nimi?”, toinen
upseeri kysäisi sentään tummalta kaverilta ennen kuin laittoi hänet
käsirautoihin.
“Mine olla vain Calou, kusimyyja”, mies
vastasi surkealla äänellä.
“Vai että Kalu, kusimyyrä, olisihan se
pitänyt arvata. Neukkujen juonia!”, Meilus puuskahti ennen kuin astui takaisin
autoon.
Autossa hän selasi nopeasti
Sudenpentujen käsikirjan kohtaan “Kalu”, sillä sehän saattoi olla jonkin tapainen
koodinimi esimerkiksi agentille. “Kalu: putkilon muotoinen,
grillimakkaraa muistuttava uloke, joka on suureksi haitaksi miehen
keskittymiselle ja jota usein räplätään, käplätään ja näplätään sen sijaan,
että tehtäisiin töitä.”
Toisaalla Jurvakka oli työntänyt
presidentin seurueineen Fiiun takaloosteriin ja nyt oltiin matkalla kohti Jaalaa.
Jurvakka ajeli leppoisin mielin ja Kiiskiö juputti vieressä.
“Sillä lailla, sitä kyyditäänkin tässä
itse tasavallan presidenttiä”, Jurvakka intoili sieraimet suurina, euronkuvat
silmissään.
“Ei olis äitivainaa uskonut, että
Jurvakan poika vielä jonain päivänä on itse presidentin lähin avustaja!”
“Ei olis uskonut äitivainaa ei, eikä
varmaan vähiten siksi, että herra Suomen tasavallan presidentti makaa
meikäläisen ajopelin kontissa, jossa on samaan aikaan joku paskassa muhinut höyrypää,
kuusitoista elävää sikaa ja se alaston, muniaan esittelevä Siipimutteri”,
Kiiskiö mäkätti.
Fiiatin takakontissa tunnelma tosiaan oli
hieman erilainen.
“HeRRRRRRa peRRRRsidentti, hauska
tavata!”, sikafarmari Kaaleppi päräytteli valtion päämiehelle ja käpisteli,
näpisteli ja räpisteli Calouta.. Kalu.. kal.. nakki.. siit… pen… mun… kyr…
kul.. Kröhöm… käpisteli, näpisteli ja räpisteli jotain etusormensa ja peukkunsa
välissä. Ympärillä käyskenteli levottomasti ne kuusitoista sikaa, jotka
Jurvakka oli ostanut Kaalepilta sukulaisilleen joululahjoiksi. Kaalepin nahkakuula
kiilsi kuin juut… munat…, öh, kuin… No, kiilsi. Hänen pitkä harmaa pujopartansa
heilui edestakaisin, kun hän mässytti auton lattialta löytämäänsä purukumia.
Miehellä ei edelleenkään ollut housuja. Auton täytti sekalainen tuoksu, johon
sekoittui pas… kak… ulost… sissi...sis..juust… noh, kröhömm, erinäiset asiat.
“Hei hörökorva, älä ahdistele herra
Presidenttiä”, Ari Puuhella tuijotti alastoman miehen merkillisiä hobittikorvia.
Herra Presidentti istui tyynesti lattialla silinteri päässään eikä virkannut
mitään. Itsehän hän oli tätä kyytiä pyytänyt. Paskaministeri Väisänen sen
sijaan takoi kontin seinää ja yritti saada autoa pysähtymään.
“PYSÄYTTÄKÄÄ SAATANAN TUNARIT, TAI
LAKKAUTAN TEIDÄN POLIISIASEMANNE JA YHDISTÄN SEN KÄRSÄMÄEN MAATALOUSLOMITTAJIIN, PERNIÖN MUNANHAUTOJIIN JA EDUSKUNNAN PUHEMIEHIIN!”
Jurvakka ei kuullut huutoja eikä
pauketta, vaan käänsi mankan volyymiä kovemmalle tapaillen samalla sanoja.
“…daisarit, daisarit ja… ne rauhasta muistuttaaaaaa-a!”
Kiiskiö puristi persettä penkkiä ja ummisti
silmänsä. Mihinhän tämä kaikki vielä
päättyy? Tätä menoa ollaan saatana posessa koko sakki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti