Räkänokkien joulun mielikuvakalenteri 2013, Luukku kahdeksan

Arja Meilus kiepautti latikkansa sivuliidossa parkkiin kuin munan sukkaan. Parkkiruutu löytyi sikanäppärästi suoraan oven edestä. Pr..pri…prik… ko.. ko..me.. ko-men-ta-ja. Komentaja! No, sehän minä olen! Koko seudun nokkamies, itse kaupunginjohtaja lukuisine työsuhde-etuuksineen, Meilus tavasi kylttiä parkkiruudun päällä semihyvällä äidinkielellään ja hyppäsi omahyväisenä ulos autosta. Jotain hyvää tässäkin kärsimyksessä, on minua sentään tänne jo odotettukin.

“Herr.. rouva prikaatikenraali”, alokas vei kättä lippaan kuviteltuaan itse komentajan saapuneen paikalle.

Poikahan nököttää siinä lähes yhtä terhakkana kuin Hakkaraisen Teiskan aamukanki, Meilus hämmästeli.

“Otapas poika tämän romun nykelit ja toimita se vaikka kaatopaikalle”, Meilus heitti avaimet alokkaalle, “ja tuo minulle ehjä menopeli. Eikä sitten mitään riisirakettia vaan kunnon laatua kuten tämäkin oli.” Saa muuten virma maksaa autorempan, Meilus kähisi itsekseen. Tai hommata uuden ja entistä ehomman! Meiluksen ohuiden hiusten alla, pienen pienissä aivolokeroissa oli juuri sillä hetkellä hämmästyttävän paljon sähkövirtaa, kun mahdolliset eri automerkit vilisivät ajatusten läpi. Uusi Lada, kartano-Volvo, Escortti… Hmmm. Samassa toinen sotamies asteli Meilusta vastaan ja tervehti yhtä jämäkästi, käsi yhtä merkillisesti sojollaan.

“Rouva prikaatinkenraali! Saanko pyytää, tänne päin”, solttu ohjasi Meilusta. Ja niin sitä asteltiin. Varmaankin johonkin hyvin tärkeään paikkaan, hyvin kalliisti sisustettuun, hyvin tärkeän henkilön seuraan, Meilus hehkutti itsekseen ja oikoi parasta tuulipukuaan parempaan kuosiin. Jotain hyötyä tästä rahvaan auttamisestakin. Au-au-auttamisesta, flyt- pthyi!!! Meilus sylki vaikeasti ajateltavaa sanaa pois mielestään, ennen kuin se takertuisi sinne lopullisesti. 

Kiiskiö ja Jurvakka olivat jo lähes perillä Vaalassa. Kiiskiö kuorsasi etuistuimella, Jurvakka vihelteli kuskin paikalla, Fiatin kone kuorsasi ja vihelteli alla.

“Krrr…fiuuu…mjamm…fiuuu… perkele… krrrr…”, Kiiskiö manasi unissaan. Jurvakka tavasi opasteita ja yritti löytää paikalliselle sikatilalle, kuten ylikonstu oli opastanut. “Ri-ri-riinnnn-rinntinn-rinta. RINTA! Rinta-talllljjaaaannn porrrr-saaaass? Rinta-Taljan porsas!” Rinta-Taljan porsas, sinne siis. Jurvakka käänsi rattia ja kurvasi pihaan.

“Kroo..hh…fiuuustnanstana… krr..mjmmm… äh? Mtäh? Perillä?”, Kiiskiö pyyhki kuolaa suupielistään, kun Jurvakka töni partiokaverinsa hereille.

“Aivan, perillä ollaan!” Jurvakka hyppäsi iloisena ulos maijasta ja asteli kohti sikalaa. Jalat olivat kuin puusta veistetyt, sen verran viidensadan kilometrin siivu oli hänenkin jäseniään kangistanut. Sikalan ovella seisoi erittäin lyhyt mies, jonka pitkä harmaa tukka liehui lippiksen alla. Partaa oli metrin verran. 
"Kaaleppi Rinta-Talja", mies ojensi kättään Jurvakalle.

“ITÄ2” luki opasteessa, mutta Arja Meilus ei osannut kaikkia ääkkösiä, joten hänelle jäi epäselväksi mihin häntä, “komentajaa”, oltiin viemässä. Jotain erikoista tässä kuitenkin oli, sillä hänen oli pitänyt vaihtaa ihana ruskeanlila tuulipukunsa näihin karmeisiin sarkahousuihin ja tähän rumaan kauluspaitaan, jonka olkapäillä ei ollut edes toppauksia vaan jotain hirveää rihkamaa. Leijona, eihän se nyt ollut edes muotia, Meilus ihmetteli. Toinen terhakoista solttupojista ajoi Meiluksen armeijan maastoautolla keskelle metsää. Kohta alkoi pusikoista nousta päitä, kun sotamiehiä nousi kunnioittamaan ja tervehtimään. Kaikki olivat niin hyväryhtisiä, salskeita nuoria miehiä, Meilus kuolasi ja kaikennäköisiä likaisia ajatuksia vilisi hänen pääkopassaan. Viimein pomppuinen kyyti pysähtyi ja kuljettaja nousi avaamaan kohteliaasti oven komentajalle.

“Herra luutnantti, Karjalan prikaatin komentaja, rouva prikaatinkenraali osallistuu taisteluharjoitukseen!”, solttupoika kajautti kuuluvasti toiselle harmaisiin pukeutuneelle.

“Rouva prikaatinkenraali!”, toinen harmaapukuinen tervehti Meilusta. Hämmästyttävää, luutnantti pohti. Vielä eilen prikaatia oli komentanut mies!

“Terseppä terse, öhhöhhöh hihihii! Noh, pojat, mikä pössis?”, Meilus punasteli komeille miehille ympärillään.

“Niin missäspäin täällä on se työsuhdekehysriimietuusneuvottelu?” Meilus oli jo unohtanut rikosylikonstaapelilta saamansa tehtävän. Mielessä kiilsi vain uusi työsuhdeauto ja työsuhdeasunto ja ehkäpä uusi työsuhdemies. Ja uusi entistä ehompi työsuhdetuulipuku!

Datsunista oli kaikki tehot irti, kun Saaka kengitti sitä kohti Tuohikottia. Mittari näytti 55 km/h. Näin hurjiin lukemiin tämä ihana keltainen tykki ei ollut yltänyt sitten vuoden 1973, jolloin se oli otettu ensikertaa käyttöön. Saari-Liuskekivi hikoili roinat pöksyssä pelkääjän paikalla ja yritti soittaa viidettäkymmenettätoista kertaa Arja Meilukselle. PERKELE, kun piti päästää se lähtemään. “Puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä”, selosti operaattorin kireä-ääninen kotka linjalla. PUHELIMEEN EI SAATANA SAADA JUURI NYT YHTEYTTÄ. Etsivä yritti soittaa Jurvakalle ja Kiiskiöllekin, mutta juuri kun Kiiskiö vastasi puhelimeen, vanha massikka ohitti Datsunin vihaisesti valtatiellä eikä traktorin meteliltä kuullut mitään. Mihinköhän silläkin on noin kiire, etsivä ihmetteli vanhaa traktoria ja sulki puhelimen. Hal…haloo?? HALOO?? ehti Kiiskiö huudella linjoille, mutta turhaan.

Tiktaktiktaktiktak! Meiluksen laappana nökötti komentajan ruudussa varuskunnan pihalla ja tikitys kuulosti jo vaarallisen kimeältä. Sisällä rakennuksessa oli parhaillaan käynnissä huippupoliittinen huippusalainen huippukokous, jossa oli paikalla Suomen puolustusvoimien huippujohtoa ja muita asiaankuulumattomia, kuten vähemmän huippu sisäministeri.